Elämme aikaa, missä oma ajattelu on korvautunut kollektiivisella totuudella. Turvallisuuden tunne pelkojen maksimoinnilla… ja mahdollisuudetkin ovat rajoittuneet siihen ”mitä joku sanoo”! Miksi oppineet ihmiset eivät kyseenalaista heille tyrkytettyä totuutta? Miksi aina toista mieltä olevat ovat nyt julkisuudessa hiljaa? Onko toisinajattelu pois muodista?
Kun pohdimme ihmisen kykyä, halua ja oikeutta vastustaa kaikkea sitä, mitä emme koe oikeaksi, olemme perustavanlaatuisen oikeudenmukaisuuden äärellä. Ainakin juhlapuheissa demokratia perustuu siihen. Jokaisen kansalaisen oikeuteen olla omaa mieltä ja äänestää sen mukaisesti.
Onko totuus tunne?
Faktoja perustellaan useimmiten tutkimuksilla ja todistellaan historiaan pohjautuvilla kokemuksilla. Moni totuus on ajan mittaan muuttanut muotoaan. Maapallokin muuttui pyöreäksi ja se alkoi kiertää aurinkoa. Totuuteen ilmaantui inhimillisen virheen vaara. Silti moni ismi ja uskonto on edelleen yhden oikean vastauksen kortti. Kun riittävän moni alkaa toistaa samaa kertosäettä, unohtuvat muut näkemykset pelkiksi säröiksi verkkoyhteyksissä. Parviälyn moninaiset soinnut muuttuvat yhden soittimen torvimusiikiksi.
Onko siis turvallisempaa olla vastustamatta kuin tulla vastustetuksi? Ihmisen sisäinen turva perustuu itsetuntemukseen. Kun olen riittävän vahva omissa näkemyksissäni, niin tiedän, mikä on minulle totta. En tarvitse siihen ulkopuolelta vakuutteluja. Voin suhtautua rauhallisesti myös muiden totuuksiin. Ei synny myöskään vastakkainasettelua eikä tarvetta käännyttää. Uskallan olla omaa mieltä ja perustella sitä itseni kannalta tarpeellisin keinoin.
On myönnettävä, että itsekin olen käynyt viimeiset kuukaudet tällaista vastustuskyvyn valtataistelua läpi. Omassa oikeudentajussani on vahvana ihmisten välinen tasapuolisuus. Kuinka kunnioitamme oikeutta omaan mielipiteeseen? Miten objektiivisesti ja tasavertaisesti arvioidaan asioita? Huomioidaanko päätöksenteossa myös laajasti kaikki inhimilliset tekijät seuraamuksineen? Ja erityisesti, ihan tilastoihinkin perustuen, saako ihan kaikkien ihmisten kuolema ja kärsimys saman arvon julkisuudessa?
Kyky vastustaa, on kyky olla omalla puolella
Immuniteetti eli vastustuskyky mielletään useimmiten kehon kyvyllä taistella taudinaiheuttajaa vastaan. Tässä keskiössä ovat ravinto, liikunta ja varsin paljon esillä ollut altistumisen välttäminen. Jos vastustuskyky pettää, niin sitten hoidetaan ja lääkitään. Oman mielen vastustuskyvyn vahvistamista harvoin otetaan esille. Kuinka suhtautua ulkopuolelta päälle rynniviin asioihin, jotka hämmentävät, pelottavat tai jopa huvittavat. Tunnistanko oman sisäisen totuuden ja rauhan egon ilkeästä maniasta? Selvitänkö riittävän hyvin vallitseviin tilanteisiin johtavat vaikuttimet ja päätösketjujen historian? Ohjaudunko kuitenkin tunteista käsin, vaikka suuni puhuu minulle perusteltua, toisten jo valmiiksi pureskeltua faktaa?
Toisin kuin fyysisen terveyden hoitaminen, mielen hoitaminen tapahtuu kohti menemällä. Emme toivu henkistä kipua väistelemällä ja lääkitsemällä… vaan sisäisiin kuoppiin tippumalla, niiden totuutta kokemalla ja ymmärtämällä sekä armollisuuden ja hyväksynnän kautta kuopasta pois nousemalla. Tämä itsetuntemuksen lisääntyminen näkyy henkisenä vastustuskykynä esim. provosointia paremmin sietävänä, erilaisuutta aidosti laajemmin ymmärtävänä ja vaikkapa itsensä puolella vahvemmin olevana ihmisenä.
Nämä ajat mahdollistavat paljon. Saamme vetäytyä aikaisempaa enemmän oman totuutemme ääreen. Meillä on teknologian avulla mahdollisuus etsiä vaihtoehtoisia faktoja lähes kaikista maailman asioista. Myös tärkeimmät ihmissuhteet tulevat enemmän näkyville, kun valikoimme tarkemmin niitä. Tämä luo samalla tilaisuuden vahvistaa omaa vastustuskykyä mielen tasolla. Voin edistää valintojani elämäni, sen vain minun oman ja ainutlaatuisen, suhteen. Tarttua totuuksiin, jotka ovat linjassa sisäisen totuuteni kanssa. Sanoa kyllä silloin, kun haluan ja ei silloin, kun pitääkin. Suojellakseni itseäni. Sitä ainoaa tahoa, johon minulla on täysi päätösvalta. Tunnethan faktasi ja vastuusi niiden päätösten suhteen?
Monissa asioissa puhutaan perspektiivistä. Sehän tarkoittaa aika pitkälti asioiden laittamista keskenään oikeisiin mittasuhteisiin. Perspektiiviä on hyvä hyödyntää, kun jokin asia tuntuu kasvavan koko näkökentän kokoiseksi. Kun zoomaamme maailmankuvaamme tai ajattelumalliamme ns. kauemmaksi, alkavat asioiden keskinäiset suhteet konkretisoitua sellaisina kuin ne oikeasti ovat. Mitä objektiivisemmin tutkailemme näkymäämme ja kyseenalaistamme omat pinttyneet mielipiteemme, sitä uudemmaksi näkymä muuttuu. Asiathan ovat aina oman sisäisen maailmamme kokoisia ja näköisiä.
Vanhat sanonnat ”ei näe metsää puilta” tai ”menee lapsi pesuveden mukana” ovat juuri tätä samaa asiaa. Kun tuijotamme vain yhtä yksityiskohtaa, emme näe muita mahdollisia ratkaisuja emmekä kokonaisuutta… tai sitten hukkaamme jotain arvokasta, kun nostamme merkitykset ohi toistensa. Jos lähdemme ratkomaan vain yksityiskohtaa, voi seuraukset kokonaisuuden kannalta olla jopa huonommat. Toisaalta asiat ratkeavat vain yksityiskohtia ratkomalla, koska kokonaisuus koostuu yksityiskohdista. Tunnistatko omassa elämässäsi tällaisia haasteita? Entä ymmärrätkö oman työsi vaikutuksen kokonaisuuteen?
Kulttuuri sanelee lähestymistavan
Oma kulttuurimme on monelta osin ajatuksiltaan ja
toimintatavoiltaan teknologiavetoinen. Halutaan löytää epäkohtia ja korjata ne.
Kun yksi virhe on korjattu, niin siirrytään seuraavaan. Kuka korjaa eniten
vikoja, on tehokkain työntekijä tai johtaja. Tämä on hyvin selkeää ja helposti
mitattavaa. Entä sitten, kun pitäisi huomioida kaikki mahdolliset seuraamukset
myös muihin asioihin? Kuka pystyy näkemään päätösten aiheuttamat vaikutukset
myös aikaperspektiivissä?
Jos ajatellaan sairautta yksityiskohtana, joka pitää
parantaa, niin toimenpiteet ovat usein konkreettiset ja selkeät. Haava pitää
puhdistaa ja laastaroida. Laiterikko täytyy paikallistaa ja korjata.
Häiriökäyttäytyminen on tunnistettava ja siihen puututtava. Ongelma on saatava
näkyväksi ja sitten toimittava.
Kokonaisuus on enemmän terveyden vaalimista. Kuinka ihmisen immuniteetti kykenee vastustamaan erilaisia taudinaiheuttajia? Millä keinoilla yritysten kannattavuus pysyy elinvoimaisena suhdanteiden vaihtuessa? Kuinka työyhteisöt kantavat jäseniään läpi inhimillisten vastoinkäymisten? Toimintatapojen muutokset ovat hitaita ja vaativat päättäväisyyttä. Kokonaisuudessa useat yksityiskohdat ovat vuorovaikutuksessa keskenään ja joskus hyvin erikoisissa konteksteissa. Kun esim. järki, tunteet, terveys, ihmissuhteet, talous ja hierarkia kohtaavat, niin ratkaisumalli ei olekaan enää niin selkä ja konkreettinen.
Terveellä tavalla sairastaminen parantaa immuniteettia
Työyhteisöt kohtaavat jatkuvalla syötöllä
”sairastumisia”. Joku on sairauden takia pois töistä. Joidenkin kemiat eivät
toimi. Tulee kassakriisi. Asiakas vaihtaa palvelun toimittajaa. Järjestelmät
sekoavat. Joku joutuu kiusatuksi. Yhteispeli ei toimi. Henkilöstö vaihtuu liian
tiuhaan. Mitä tahansa asia, joka heiluttaa totuttua tapaa voidaan kokea
yrityksen toimintaa sairastuttavana asiana.
Terveyden vaaliminen on työyhteisön
perustavanlaatuista ja kokonaisvaltaista vahvistamista. Se on luottamuksen
osoittamista ja saamista. Se on lähtökohtaista samalla puolella seisomista.
Yrityskulttuuri kasvaa jokaisen siellä toimivan henkilön summana. Sitä ei
osteta kuin uutta toiminnanohjausjärjestelmää. Työyhteisön uutta kulttuuria
kasvatetaan kuin puuta… kärsivällisesti johtaen, oikeaan suuntaan karsien ja
sopivalla tavalla lannoittaen sekä yhteiseen maaperään juuristoa kasvattaen.
Tällaisessa kulttuurissa kohdatut sairaudet koetaan osaksi terveyden
rakentamista ja voimaksi kohdata tulevaisuudessa vieläkin suurempia
vastoinkäymisiä.
Viime aikoina
on myös työyhteisöihin rantautunut termi ”psykologinen turvallisuus”.
Kuulostaako tutulta vai onko se mahdotonta liittää työelämään? Maailmalla on jo
pitkään tutkittu tiimien toimivuuteen vaikuttavia asioita. Mm. Googlella
todettiin, että ”ei ole niin paljon merkitystä ketä tiimissä on, vaan kuinka
hyvin se toimii yhdessä”. Jos ajatellaan joukkueurheilun ehkä yllättäviäkin
menestystarinoita, niin tämän toteamuksen kanssa on helppo olla samaa mieltä.
Ainakin niiden, jotka muistavat esim. jääkiekon MM-kullan vuodelta 2019.
Psykologisesti turvallisen työyhteisön tunnistaa siitä, että siellä ollaan empaattisia, aitoja sekä autetaan ja kuunnellaan ihmisiä. Nöyryys, terve kyseenalaistaminen ja sitoutuminen kietoutuvat toisiinsa arjen käyttäytymisessä. Organisaatiossa ollaan läpinäkyviä ja suositaan vilpittömyyttä ja totuutta kaikessa vuorovaikutuksessa. Toteutuuko tämä sinun työyhteisössäsi? Milloin olet saanut edellä mainittua kohtelua esimieheltäsi, kollegaltasi tai alaiseltasi? Oletko itse toiminut psykologisesti turvallisesti omassa lähipiirissäsi?
”Työyhteisössä on turvallista ottaa riskejä ja olla haavoittuvainen toisten edessä”
Näin
määritellään psykologista turvallisuutta eräässä tutkimuksessa. Mitä tämä
tarkoittaa arjen tekemisen tasolla? Yksi merkittävä tekijä on luottamus. Koko organisaation
pitää luottaa toisiinsa, että jokainen hoitaa heille määritellyt tehtävänsä. Heidän
pitää ymmärtää, mitä tavoitellaan ja miksi. Tehtäville määritellään useimmiten myös
aikataulut. Jotta tehtäviä voi hoitaa ja osoittaa luottamusta, pitää tietää
kuinka roolit ja vastuut ovat jakautuneet tiimin ja tiimien kesken. Ei riitä
pelkästään oman roolin ymmärtäminen vaan myös kaikkien muiden. On aika hankala
pelata joukkueessa, missä ei tiedä muiden pelipaikkoja ja niiden keskeisiä
tavoitteita.
Kun siirrytään
ulkoisista olosuhteita sisäisiin, niin silloin korostuu henkilön oma
mielenkiinto tehtäväänsä kohtaan sekä asenne ja tilivelvollisuus omien
vastuiden hoitamiseen. Mielestäni työpaikoilla pitää roolituksessa vielä enemmän
luottaa ja uskoa inhimillisten ominaisuuksien voimaan unohtamatta kuitenkaan
kokemuksen ja osaamisen merkitystä. Suurella liekillä töihinsä suhtautuva
henkilö useimmiten onnistuu työssään hyvin ja oppii kaiken sen tarvittavan, mikä
on oleellista juuri siinä tehtävässä.
Joukkue ei
toimi ilman joukkuekavereita. Vaikka tehtävät ja roolit vaihtelevat, niin
jokaisen rooli on siellä tarpeellinen… tai jos ei ole, niin sitten se asia pitää
ratkaista toisella tavalla. Jotta tulosta ja muutosta tapahtuu, tarvitsemme
toisten myötätuntoa ja kunnioitusta. Ihmisen syviä tarpeita ovat nähdyksi ja
kuulluksi tuleminen. Työyhteisössä se tapahtuu sekä uniikkina ihmisenä että jokaisen
oman työroolin muodossa. Tärkeää on arvostaa jokaisen osuutta joukkueessa. Ei
ole hyötyä potkia omaa joukkuekaveria koiville. Työyhteisön yhteinen etu on
jokaisen etu.
Kuinka tunnistan oman työyhteisöni psykologisesti turvalliseksi?
Voinko
toteuttaa työssäni itseäni ilman todellista uhkaa minuun, statukseeni tai
uraani kohdistuvasta negatiivisesta seuraamuksesta? Uskonko, että voin nostaa
esille uusia ideoita, arkaluonteisia kysymyksiä tai huolia sekä kyseenalaistaa voimassa
olevia käytäntöjä ilman, että joudun rangaistuksi tai nolatuksi? Jos pystyit
vastaamaan molempiin kyllä, niin työpaikkasi on hyvin suurella todennäköisuudella
psykologisesti turvallinen. Jos et pystynyt, niin edessäsi on joko asioiden
esille nostaminen, olemassa olevan hiljainen hyväksyminen tai työpaikan vaihto.
Tiellä kohti psykologisesti turvallisempaa työyhteisöä on ainakin seuraavia vaiheita. Pitää tuntea kuuluvansa ryhmään. Ei pelkästään nimilistan perusteella vaan oikeasti sen kuuluu tuntua siltä syvällä sinussa. On oltava turvallista pelätä epävarmuutta ja luottaa omissa haasteissa ryhmän tukeen. Kun tähän on päästy, alkaa oppiminen. Juuri sellaisen uuden, joka mahdollistaa muutoksen kohti menestyksekkäämpää toimintaa. Työyhteisön jäsenet alkavat osallistua ja tuovat esille parannusehdotuksia sekä ravistelevat nykyistä toimintaa paremmaksi. Ihmiset aidosti haastavat sekä itsensä että toisensa. Tällaisessa työyhteisössä saa tehdä virheitä, olla heikko ja ajatella eri tavalla. Vaikeat asiat alkavat muuttua vahvuuksiksi ja häpeä voimaksi. Epämukavuusalueetkin ovat jännittäviä seikkailuja, joiden avulla erotutaan kilpailijoista positiivisesti. Kun kaikki tähtäävät samaan maaliin, niin osumiakin tulee paljon enemmän.
Johtaja – luotko psykologisesti turvallista toimintaa?
Psykologi John
Gottam on tutkinut 40 vuotta intiimejä suhteita. Hän pystyy ennustamaan avioeron
toteutumisen tai avioliiton jatkumisen 90% tarkkuudella. Tämä taito perustuu
ns. ”ilmestyskirjan neljän ratsastajan” tunnistamiseen… kritisointiin, puolustuskannalla
oloon, yhteistyöhaluttomuuteen ja halveksuntaan. Hänen tutkimuksensa (yli 3000
paria) mukaan tuhoisinta parisuhteissa näistä neljästä ratsastajasta on halveksunta.
Halveksunnan vastakohta on arvostus. Ja pienten asioiden arvostus puolestaan tuottaa
suurta luottamusta.
Myös
johtamisessa luottamusta rakennetaan hyvin pienissä hetkissä. Kaikessa työpaikalla
tapahtuvassa vuorovaikutuksessa on tilaisuus päästä yhteyteen tai etääntyä
siitä. Luottamus on pienten hetkien ja vastavuoroisen haavoittuvuuden arvostamista
ajan myötä. Rohkeus taas on haavoittuvuuden tunnustamista paljastamatta liikaa
asioita, jotka ovat turhan pelottavia tavallisen ihmisen käsiteltäväksi. Johtaminen
onkin paljolti suuremman kollektiivisen tunnetaakan kantamista. Se ei onnistu kohtaamatta
ihmisiä ja altistumalla heidän haavoittuvuudelleen. Se ei myöskään onnistu
kohtaamatta itseään ja altistumalla omalle haavoittuvuudelleen. Vain aidosti rohkea
johtaja pystyy tähän.
Johtaja, aliarvioitko
rohkeuttasi keskustella näistä asioista? Oletko yrittänyt keskustella tiimisi
kanssa peloista ja tunteista sekä puhumattomista ajatuksista? Liiketaloudellisesti
olisikin erittäin hyödyllistä laskea, mitä tämä kaikki maksaa tuottavuudessa,
suorituskyvyssä ja sitoutumisessa. Voisiko seuraava tuottavuusprojekti
liittyäkin tähän aiheeseen?
Johtajien on työyhteisöissä
joko käytettävä kohtuullinen määrä aikaa tunteiden ja pelkojen kohtaamiseen tai
sitten tuhlattava kohtuuton määrä aikaa yrityksiin hallita tehotonta ja tuloksetonta
käyttäytymistä. Johtaja, kun käytät omaamasi rohkeuden olla utelias löytämään
työyhteisösi sanoittamattomat ja tiedostamattomat ajatukset ja tunteet, niin
edellytyksesi luoda psykologisesti turvallinen työyhteisö kasvavat. Tämän tuloksena
olet niiden harvojen joukossa, joiden organisaatiossa yhdistyy työn ilo ja
tuottavuus.
Pelon tehtävänä
on pitää ihminen hengissä. Pelko on rakentunut geeneissämme vuosituhansia.
Liskoaivomme muistavat edelleen pimeässä vaanivat pedot ja muut vaaran paikat.
Yhä edelleen yläkerran pimeässä vaatehuoneessa tai alakerran kellarissa vaanii
jotain pelottavaa. Säikymme tiettyjä ääniä ja yllättäviä tapahtumia. Pelkäämme
käärmeitä ja susia vaikkemme olisi niitä koskaan nähneetkään.
Pelkäämme
kuolemaa. Kaiken loppumista. Vai pelkäämmekö enemmän siihen johtavaa tietä?
Jossain lääkäripäivillä oli hyvinkin realistisesti sanottu, että ”elämä on
kuolemaan johtava sairaus, joka tarttuu sukupuoliyhteydessä”. Eli lopputulos on
aina selvä, kun tähän maailmaan tulemme. Vain elämän kestoaikaa ja kuoleman tapaa
emme tiedä.
Pitäisikö
edellisen olla pelottavaa vai lohduttavaa? Niitä uhkia, joita emme tiedä emmekä
tunne, emme osaa oikein pelätäkään. Yllättäen taivaalta tipahtava meteori
saattaisi olla tällainen. Emme kulje koko aikaa taivaalle katsoen, että milloin
kolahtaa satojen kilojen painoinen kivi päähän. Ne tappavat uhkat, jotka sekä
tiedämme että tunnemme, eivät myöskään pelota aina riittävästi. Juomme
alkoholia ja poltamme tupakkaa, vaikka tiedämme ja tunnemme niiden fataalit
seuraukset.
Koronavirus
kuuluu uhkiin, jonka nyt tiedämme, mutta emme tunne. Kyseinen virus kylvää
pelkoa läpi maailman, koska se on meille tuntematon. Nälkään kuolee joka päivä
yli 25 000 ihmistä. Joka ikinen päivä! Myös likaiseen juomaveteen on tänä
vuonna jo tähän mennessä kuollut yli 180 000 ihmistä (lähde:
www.worldometers.info). Miksi tämä ei kauhistuta ihmiskuntaa yhtä lailla? Onko
tuntemattoman uhka ihmismielelle ylivoimainen käsittää? Mitä oikeasti
pelkäämme? Pelkoa itseäänkö?
Jokainen muutos alkaa murroksesta
Menneisyyden ja
tulevaisuuden välillä on hyvin usein kuilu. Se erottaa vanhan ja uuden. Näitä
murroksen kuiluja on ollut ihmiskunnan historiassa lukuisia. Tavanomainen ja
mittavakin tuttu kuolleisuus ei pelota samalla tavalla kuin, että jokin uusi ja
tuntematon saapuu näyttämölle. Nälkä ja likainen vesi ei pelota, koska ne
tiedetään ja tunnetaan sekä, valitettavasti kyllä, ne eivät koske minua täällä
rikkaassa maassa. Työn tai läheisen menettämisen uhka, vieraat ihmiset,
tulevaisuus sekä terveyden menetys ovat kaikki suuria tuntemattomia. Ja se on
pelottavaa.
Kun pelätään,
niin tarvitaan rohkeutta. Sitä tarvitaan tuon pelottavan kuilun ylittämiseksi.
Rohkeus auttaa jättämään vanhan taakseen. Rohkeus sietää turvattomuutta. Kuilua
ylitettäessä menetetään arjen hallinta. Tulevaisuus ei ole vanhan toistoa vaan
vanhan menettämistä ja kokonaan uuden luomista. Onko koronavirus tullut
elämäämme kuiluksi ja muuttamaan koko ihmiskunnan elämää uuteen malliin? Pelkäämmekö
enemmän muutosta kuin koronaa? Sallimmeko kuilun ylittämisen aikana hallinnan tunteesta
luopumisen ja kokonaan uuden vastaanottamisen?
Rakkaus elämää kohtaan on aina läsnä
Elämää ei ole
menneisyydessä tai tulevaisuudessa. Se on vain tässä ja nyt. Eilinen elämä oli
eilen ja huominen elämä on huomenna. Tänään olemme ylittämässä kuilua ja se on
elämää tänään. Voimme rakastaa myös silloin, kun pelkäämme muutosta. Voimme
rakastaa läheisiämme ja kaikkea sitä, mitä meillä on. Pelolla on paikka silloin,
kun tunnistamme elämäämme kohdistuvia uhkia. Sekä rakkaus että pelko ovat aina
läsnä. Kysymys on siitä, että mihin kiinnitämme huomiomme. Ruokimmeko rakkautta
vai syötämmekö pelkoa?
Läsnäolo on kontrollin menettämistä tähän hetkeen. Kontrollin menettäminen on rohkeutta. Silloin ollaan avuttomia ja haavoittuvia. Läsnäolo on elämistä siinä missä oikeasti olen. Hyväksyn, etten hallitse kaikkea. Luovun siitä illuusiosta ja nautin siitä, mikä on totta nyt. Suurimmatkin kuilut loppuvat joskus. Nautitaan siitä, että edessä on tiedossa jotain sellaista, mistä emme tiedä. Olisikohan siinä tuntemattoman löytämisessä juuri se kuuluisa elämän tarkoitus?
Näin pitkien
vapaiden jälkeen kysellään usein, että ”onko akut nyt ladattu?”. Nykyajan kodit
ovat pullollaan kyseisiä virtalähteitä ja jokainen lapsikin ymmärtää hyvin,
mitä tapahtuu, jos akku ei ole ladattuna. Koneiden ja laitteiden käynnissä
pitäminen on hyvin keskeinen tehtävä, jotta saat tärkeitä ja ei niin tärkeitä
asioita hoidettua.
Mutta miten on
ihmisen oman akun tilanne? Kuinka se saadaan ladattua? Mikä ero on sillä, ettei
vain kuluta lisää inhimillistä akkua verrattuna siihen, että oikeasti lataa
lisää henkilökohtaista käyttövoimaa?
Masennus tulee menneestä ja ahdistus tulevasta
Mielenterveyden
häiriöt nousivat vuonna 2018 yleisimmäksi sairauspäivärahan syyksi. Masennus
oli näistä syistä suurin ryhmä. Noin 3500 ihmistä joutui sen takia eläkkeelle…
se on 70 henkilöä viikossa ja 10 henkilöä jokaisena viikonpäivänä! Tämä on
kestämätön taakka niin yritykselle kuin yhteiskunnallekin… ja etenkin masentuneelle
itselleen.
Syitä ja
seurauksia on varmasti hyvä pohtia. Kuinka yksilötason ongelmaa voidaan tukea
työpaikoilla? Millä keinoilla yhteiskunta saisi tämän todella huolestuttavan kehityksen
muuttumaan? Yleisin ja helpoin keinohan on jo monessa muussa aikaisemmassakin
sairaudessa ollut keino – sairausloma ja lääkitys. Oli sitten kyse verisuonitaudeista,
alkoholista tai ylipainosta, on ajan mittaan luotu monia ennaltaehkäiseviä
toimenpiteitä, ettei kyseisiin ongelmiin jouduttaisi. Millainen tulevaisuus on
mielenterveyden sairauksien proaktiivisilla toimilla?
Lähtökohtaisesti
masennuksessa kärsitään oman elämän historiassa tapahtuneista
vastoinkäymisistä. Kulttuurissamme on paljon puhumattomuutta, yksin selviämistä
ja katkeruutta. Ahdistus syntyy taas enemmän siitä, kuinka ajattelemme
tulevaisuuttamme. Millaisia odotuksia sille asetamme ja murheita sen suhteen
kannamme. Vertailu muihin ja omaan riittävyyteen nousee pinnalle mm. häpeän
muodossa.
Mitä sinä teet,
kun henkinen tai fyysinen akkusi loppuu? Löytyykö oikea virtalähde ja mitä laturia
käytät?
Yhteisöllistä johtamista ja todellisiin syihin paneutumista tarvitaan
Nykymaailmassa
tieto jaetaan välittömästi kaikkialle. Ihminen altistuu jatkuvasti
eksponentiaalisesti kasvavalle informaatiolle. Vastaanottokyky on jäänyt
jälkeen jo aikoja sitten. Silti me sinnikkäästi yritämme muistaa, omaksua ja
ymmärtää kaiken. Ja, jos emme pysty, koemme itsemme riittämättömiksi. Työpaikoilla
tämä koskee kaikkia työtehtäviä.
Kuinka hyvin
olemme alkaneet hyväksyä sitä, että emme pysty omaksumaan kaikkea? Entä miten
valikoimme itsellemme olennaisen tiedon informaatiotulvasta? Kympin oppilas ei
ole enää se, joka muistaa kaiken. Kympin oppilas on nykyään se henkilö, joka
löytää olennaisen eikä stressaa lopuista. Hän myös hyväksyy sen, ettei ole
täydellinen vaan voi ihan hyvin vaikka menneisyydessä on ollut vastoinkäymisiä
ja tulevaisuuden kaikki toiveet eivät tule toteutumaan.
Tällainen henkilö on levollinen vaikka ympärillä kuohuu. Hän keskittyy olennaiseen ja saa siksi tuloksia aikaan. Kympin oppilas ei osallistu jokaiseen palaveriin, johon hänet varmuuden vuoksi kutsutaan. Hän ohjautuu itsestä käsin ja tuottaa työnantajalle juuri ne tulokset, mitkä on toivottukin. Hän todennäköisesti suoriutuu tehtävistään lyhyemmässä ajassa ja palkitsee itsensä siksi kiireettömyydellä. Tehokas ei käytä aikaa liikaa, koska hän tietää, että tehokkuus lasketaan matemaattisestikin kaavalla… työn määrä jaettuna siihen käytetyllä ajalla.
Johtamiskulttuuri on työpaikan virtalähde
Ensimmäisten
sähkölaitteiden keksimisestä on vielä tuskin 200 vuotta. Akkujen historia on
vielä lyhyempi. Ihminen sen sijaan on ollut ”akkunsa” kanssa täällä jopa 2,5
miljoonaa vuotta. Vielä taannoisessa agraarikulttuurissa ihminen ei voinut
kuluttaa akkuaan määräänsä enempää. Elämä oli tässä ja nyt eikä tiedetty paljoakaan
muusta maailmasta. Töitä tehtiin inhimillinen määrä ja välillä tankattiin
perunaa ja ruisleipää. Kun teollistuminen ja automaatio lisääntyi, niin työn
määrälle ei ollutkaan enää ylärajaa. Kvartaali toisen jälkeen pitää olla enemmän
tulosta alimman viivan alla. Pelkkä työnilo ja positiivinen kassavirta ei
riitä. Ekonomian kilpajuoksu ei tunne rajoja.
Ihminen tämän
kaiken keskellä sen sijaan on rajallinen. Jokainen meistä on sen rajan jossain
kohtaa tuntenut… nimenomaan tuntenut. Osaammeko johtamistyössä ymmärtää myös
toisten ainutlaatuisia rajoja ja tuntemuksia. Niitä jaksamisen taitekohtia,
joita myös muu elämä kuormittaa. Kuinka työpaikan kulttuurissa tuetaan aivan
jokaista sen jäsentä, jotta kukaan ei uupuisi? Saammeko vertaistukea ja
ymmärrystä näihin asioihin? Kuinka moni työnantaja tarjoaa henkilöstölleen matalan
kynnyksen terapeuttista tukea?
Työhyvinvointia on edistetty monilla työpaikoilla hyvin tuloksin. On myös paljon yrityksiä, joissa koko aihe on tuntematon. Yhteiskunnan muuttuessa myös ihmisten oireilu muuttuu. Hyvän työnantajan tunnistaa jatkossa siitä, että se ymmärtää jokaisen avainpelaajansa henkilökohtaiset tarpeet ja panostaa niihin. Heikoin lenkkikin on yksi meistä… ja joskus se voit olla sinä!
