040 671 9581 info@logicemotion.fi
Vastustuskyvyn vastaisku

Vastustuskyvyn vastaisku

Elämme aikaa, missä oma ajattelu on korvautunut kollektiivisella totuudella. Turvallisuuden tunne pelkojen maksimoinnilla… ja mahdollisuudetkin ovat rajoittuneet siihen ”mitä joku sanoo”! Miksi oppineet ihmiset eivät kyseenalaista heille tyrkytettyä totuutta? Miksi aina toista mieltä olevat ovat nyt julkisuudessa hiljaa? Onko toisinajattelu pois muodista?

Kun pohdimme ihmisen kykyä, halua ja oikeutta vastustaa kaikkea sitä, mitä emme koe oikeaksi, olemme perustavanlaatuisen oikeudenmukaisuuden äärellä. Ainakin juhlapuheissa demokratia perustuu siihen. Jokaisen kansalaisen oikeuteen olla omaa mieltä ja äänestää sen mukaisesti.

Onko totuus tunne?

Faktoja perustellaan useimmiten tutkimuksilla ja todistellaan historiaan pohjautuvilla kokemuksilla. Moni totuus on ajan mittaan muuttanut muotoaan. Maapallokin muuttui pyöreäksi ja se alkoi kiertää aurinkoa. Totuuteen ilmaantui inhimillisen virheen vaara. Silti moni ismi ja uskonto on edelleen yhden oikean vastauksen kortti. Kun riittävän moni alkaa toistaa samaa kertosäettä, unohtuvat muut näkemykset pelkiksi säröiksi verkkoyhteyksissä. Parviälyn moninaiset soinnut muuttuvat yhden soittimen torvimusiikiksi.

Onko siis turvallisempaa olla vastustamatta kuin tulla vastustetuksi? Ihmisen sisäinen turva perustuu itsetuntemukseen. Kun olen riittävän vahva omissa näkemyksissäni, niin tiedän, mikä on minulle totta. En tarvitse siihen ulkopuolelta vakuutteluja. Voin suhtautua rauhallisesti myös muiden totuuksiin. Ei synny myöskään vastakkainasettelua eikä tarvetta käännyttää. Uskallan olla omaa mieltä ja perustella sitä itseni kannalta tarpeellisin keinoin.

On myönnettävä, että itsekin olen käynyt viimeiset kuukaudet tällaista vastustuskyvyn valtataistelua läpi. Omassa oikeudentajussani on vahvana ihmisten välinen tasapuolisuus. Kuinka kunnioitamme oikeutta omaan mielipiteeseen? Miten objektiivisesti ja tasavertaisesti arvioidaan asioita? Huomioidaanko päätöksenteossa myös laajasti kaikki inhimilliset tekijät seuraamuksineen? Ja erityisesti, ihan tilastoihinkin perustuen, saako ihan kaikkien ihmisten kuolema ja kärsimys saman arvon julkisuudessa?

Kyky vastustaa, on kyky olla omalla puolella

Immuniteetti eli vastustuskyky mielletään useimmiten kehon kyvyllä taistella taudinaiheuttajaa vastaan. Tässä keskiössä ovat ravinto, liikunta ja varsin paljon esillä ollut altistumisen välttäminen. Jos vastustuskyky pettää, niin sitten hoidetaan ja lääkitään. Oman mielen vastustuskyvyn vahvistamista harvoin otetaan esille. Kuinka suhtautua ulkopuolelta päälle rynniviin asioihin, jotka hämmentävät, pelottavat tai jopa huvittavat. Tunnistanko oman sisäisen totuuden ja rauhan egon ilkeästä maniasta? Selvitänkö riittävän hyvin vallitseviin tilanteisiin johtavat vaikuttimet ja päätösketjujen historian? Ohjaudunko kuitenkin tunteista käsin, vaikka suuni puhuu minulle perusteltua, toisten jo valmiiksi pureskeltua faktaa?

Toisin kuin fyysisen terveyden hoitaminen, mielen hoitaminen tapahtuu kohti menemällä. Emme toivu henkistä kipua väistelemällä ja lääkitsemällä… vaan sisäisiin kuoppiin tippumalla, niiden totuutta kokemalla ja ymmärtämällä sekä armollisuuden ja hyväksynnän kautta kuopasta pois nousemalla. Tämä itsetuntemuksen lisääntyminen näkyy henkisenä vastustuskykynä esim. provosointia paremmin sietävänä, erilaisuutta aidosti laajemmin ymmärtävänä ja vaikkapa itsensä puolella vahvemmin olevana ihmisenä.

Nämä ajat mahdollistavat paljon. Saamme vetäytyä aikaisempaa enemmän oman totuutemme ääreen. Meillä on teknologian avulla mahdollisuus etsiä vaihtoehtoisia faktoja lähes kaikista maailman asioista. Myös tärkeimmät ihmissuhteet tulevat enemmän näkyville, kun valikoimme tarkemmin niitä. Tämä luo samalla tilaisuuden vahvistaa omaa vastustuskykyä mielen tasolla. Voin edistää valintojani elämäni, sen vain minun oman ja ainutlaatuisen, suhteen. Tarttua totuuksiin, jotka ovat linjassa sisäisen totuuteni kanssa. Sanoa kyllä silloin, kun haluan ja ei silloin, kun pitääkin. Suojellakseni itseäni. Sitä ainoaa tahoa, johon minulla on täysi päätösvalta. Tunnethan faktasi ja vastuusi niiden päätösten suhteen?

Sairauden hoitamista ja terveyden vaalimista

Sairauden hoitamista ja terveyden vaalimista

Monissa asioissa puhutaan perspektiivistä. Sehän tarkoittaa aika pitkälti asioiden laittamista keskenään oikeisiin mittasuhteisiin. Perspektiiviä on hyvä hyödyntää, kun jokin asia tuntuu kasvavan koko näkökentän kokoiseksi. Kun zoomaamme maailmankuvaamme tai ajattelumalliamme ns. kauemmaksi, alkavat asioiden keskinäiset suhteet konkretisoitua sellaisina kuin ne oikeasti ovat. Mitä objektiivisemmin tutkailemme näkymäämme ja kyseenalaistamme omat pinttyneet mielipiteemme, sitä uudemmaksi näkymä muuttuu. Asiathan ovat aina oman sisäisen maailmamme kokoisia ja näköisiä.

Vanhat sanonnat ”ei näe metsää puilta” tai ”menee lapsi pesuveden mukana” ovat juuri tätä samaa asiaa. Kun tuijotamme vain yhtä yksityiskohtaa, emme näe muita mahdollisia ratkaisuja emmekä kokonaisuutta… tai sitten hukkaamme jotain arvokasta, kun nostamme merkitykset ohi toistensa. Jos lähdemme ratkomaan vain yksityiskohtaa, voi seuraukset kokonaisuuden kannalta olla jopa huonommat. Toisaalta asiat ratkeavat vain yksityiskohtia ratkomalla, koska kokonaisuus koostuu yksityiskohdista. Tunnistatko omassa elämässäsi tällaisia haasteita? Entä ymmärrätkö oman työsi vaikutuksen kokonaisuuteen?

Kulttuuri sanelee lähestymistavan

Oma kulttuurimme on monelta osin ajatuksiltaan ja toimintatavoiltaan teknologiavetoinen. Halutaan löytää epäkohtia ja korjata ne. Kun yksi virhe on korjattu, niin siirrytään seuraavaan. Kuka korjaa eniten vikoja, on tehokkain työntekijä tai johtaja. Tämä on hyvin selkeää ja helposti mitattavaa. Entä sitten, kun pitäisi huomioida kaikki mahdolliset seuraamukset myös muihin asioihin? Kuka pystyy näkemään päätösten aiheuttamat vaikutukset myös aikaperspektiivissä?

Jos ajatellaan sairautta yksityiskohtana, joka pitää parantaa, niin toimenpiteet ovat usein konkreettiset ja selkeät. Haava pitää puhdistaa ja laastaroida. Laiterikko täytyy paikallistaa ja korjata. Häiriökäyttäytyminen on tunnistettava ja siihen puututtava. Ongelma on saatava näkyväksi ja sitten toimittava.

Kokonaisuus on enemmän terveyden vaalimista. Kuinka ihmisen immuniteetti kykenee vastustamaan erilaisia taudinaiheuttajia? Millä keinoilla yritysten kannattavuus pysyy elinvoimaisena suhdanteiden vaihtuessa? Kuinka työyhteisöt kantavat jäseniään läpi inhimillisten vastoinkäymisten? Toimintatapojen muutokset ovat hitaita ja vaativat päättäväisyyttä. Kokonaisuudessa useat yksityiskohdat ovat vuorovaikutuksessa keskenään ja joskus hyvin erikoisissa konteksteissa. Kun esim. järki, tunteet, terveys, ihmissuhteet, talous ja hierarkia kohtaavat, niin ratkaisumalli ei olekaan enää niin selkä ja konkreettinen.

Terveellä tavalla sairastaminen parantaa immuniteettia

Työyhteisöt kohtaavat jatkuvalla syötöllä ”sairastumisia”. Joku on sairauden takia pois töistä. Joidenkin kemiat eivät toimi. Tulee kassakriisi. Asiakas vaihtaa palvelun toimittajaa. Järjestelmät sekoavat. Joku joutuu kiusatuksi. Yhteispeli ei toimi. Henkilöstö vaihtuu liian tiuhaan. Mitä tahansa asia, joka heiluttaa totuttua tapaa voidaan kokea yrityksen toimintaa sairastuttavana asiana.

Terveyden vaaliminen on työyhteisön perustavanlaatuista ja kokonaisvaltaista vahvistamista. Se on luottamuksen osoittamista ja saamista. Se on lähtökohtaista samalla puolella seisomista. Yrityskulttuuri kasvaa jokaisen siellä toimivan henkilön summana. Sitä ei osteta kuin uutta toiminnanohjausjärjestelmää. Työyhteisön uutta kulttuuria kasvatetaan kuin puuta… kärsivällisesti johtaen, oikeaan suuntaan karsien ja sopivalla tavalla lannoittaen sekä yhteiseen maaperään juuristoa kasvattaen. Tällaisessa kulttuurissa kohdatut sairaudet koetaan osaksi terveyden rakentamista ja voimaksi kohdata tulevaisuudessa vieläkin suurempia vastoinkäymisiä.

Psykologinen turvallisuus on tie menestykseen

Psykologinen turvallisuus on tie menestykseen

Viime aikoina on myös työyhteisöihin rantautunut termi ”psykologinen turvallisuus”. Kuulostaako tutulta vai onko se mahdotonta liittää työelämään? Maailmalla on jo pitkään tutkittu tiimien toimivuuteen vaikuttavia asioita. Mm. Googlella todettiin, että ”ei ole niin paljon merkitystä ketä tiimissä on, vaan kuinka hyvin se toimii yhdessä”. Jos ajatellaan joukkueurheilun ehkä yllättäviäkin menestystarinoita, niin tämän toteamuksen kanssa on helppo olla samaa mieltä. Ainakin niiden, jotka muistavat esim. jääkiekon MM-kullan vuodelta 2019.

Psykologisesti turvallisen työyhteisön tunnistaa siitä, että siellä ollaan empaattisia, aitoja sekä autetaan ja kuunnellaan ihmisiä. Nöyryys, terve kyseenalaistaminen ja sitoutuminen kietoutuvat toisiinsa arjen käyttäytymisessä. Organisaatiossa ollaan läpinäkyviä ja suositaan vilpittömyyttä ja totuutta kaikessa vuorovaikutuksessa. Toteutuuko tämä sinun työyhteisössäsi? Milloin olet saanut edellä mainittua kohtelua esimieheltäsi, kollegaltasi tai alaiseltasi? Oletko itse toiminut psykologisesti turvallisesti omassa lähipiirissäsi?

”Työyhteisössä on turvallista ottaa riskejä ja olla haavoittuvainen toisten edessä”

Näin määritellään psykologista turvallisuutta eräässä tutkimuksessa. Mitä tämä tarkoittaa arjen tekemisen tasolla? Yksi merkittävä tekijä on luottamus. Koko organisaation pitää luottaa toisiinsa, että jokainen hoitaa heille määritellyt tehtävänsä. Heidän pitää ymmärtää, mitä tavoitellaan ja miksi. Tehtäville määritellään useimmiten myös aikataulut. Jotta tehtäviä voi hoitaa ja osoittaa luottamusta, pitää tietää kuinka roolit ja vastuut ovat jakautuneet tiimin ja tiimien kesken. Ei riitä pelkästään oman roolin ymmärtäminen vaan myös kaikkien muiden. On aika hankala pelata joukkueessa, missä ei tiedä muiden pelipaikkoja ja niiden keskeisiä tavoitteita.

Kun siirrytään ulkoisista olosuhteita sisäisiin, niin silloin korostuu henkilön oma mielenkiinto tehtäväänsä kohtaan sekä asenne ja tilivelvollisuus omien vastuiden hoitamiseen. Mielestäni työpaikoilla pitää roolituksessa vielä enemmän luottaa ja uskoa inhimillisten ominaisuuksien voimaan unohtamatta kuitenkaan kokemuksen ja osaamisen merkitystä. Suurella liekillä töihinsä suhtautuva henkilö useimmiten onnistuu työssään hyvin ja oppii kaiken sen tarvittavan, mikä on oleellista juuri siinä tehtävässä.

Joukkue ei toimi ilman joukkuekavereita. Vaikka tehtävät ja roolit vaihtelevat, niin jokaisen rooli on siellä tarpeellinen… tai jos ei ole, niin sitten se asia pitää ratkaista toisella tavalla. Jotta tulosta ja muutosta tapahtuu, tarvitsemme toisten myötätuntoa ja kunnioitusta. Ihmisen syviä tarpeita ovat nähdyksi ja kuulluksi tuleminen. Työyhteisössä se tapahtuu sekä uniikkina ihmisenä että jokaisen oman työroolin muodossa. Tärkeää on arvostaa jokaisen osuutta joukkueessa. Ei ole hyötyä potkia omaa joukkuekaveria koiville. Työyhteisön yhteinen etu on jokaisen etu.

Kuinka tunnistan oman työyhteisöni psykologisesti turvalliseksi?

Voinko toteuttaa työssäni itseäni ilman todellista uhkaa minuun, statukseeni tai uraani kohdistuvasta negatiivisesta seuraamuksesta? Uskonko, että voin nostaa esille uusia ideoita, arkaluonteisia kysymyksiä tai huolia sekä kyseenalaistaa voimassa olevia käytäntöjä ilman, että joudun rangaistuksi tai nolatuksi? Jos pystyit vastaamaan molempiin kyllä, niin työpaikkasi on hyvin suurella todennäköisuudella psykologisesti turvallinen. Jos et pystynyt, niin edessäsi on joko asioiden esille nostaminen, olemassa olevan hiljainen hyväksyminen tai työpaikan vaihto.

Tiellä kohti psykologisesti turvallisempaa työyhteisöä on ainakin seuraavia vaiheita. Pitää tuntea kuuluvansa ryhmään. Ei pelkästään nimilistan perusteella vaan oikeasti sen kuuluu tuntua siltä syvällä sinussa. On oltava turvallista pelätä epävarmuutta ja luottaa omissa haasteissa ryhmän tukeen. Kun tähän on päästy, alkaa oppiminen. Juuri sellaisen uuden, joka mahdollistaa muutoksen kohti menestyksekkäämpää toimintaa. Työyhteisön jäsenet alkavat osallistua ja tuovat esille parannusehdotuksia sekä ravistelevat nykyistä toimintaa paremmaksi. Ihmiset aidosti haastavat sekä itsensä että toisensa. Tällaisessa työyhteisössä saa tehdä virheitä, olla heikko ja ajatella eri tavalla. Vaikeat asiat alkavat muuttua vahvuuksiksi ja häpeä voimaksi. Epämukavuusalueetkin ovat jännittäviä seikkailuja, joiden avulla erotutaan kilpailijoista positiivisesti. Kun kaikki tähtäävät samaan maaliin, niin osumiakin tulee paljon enemmän.

Johtaja – luotko psykologisesti turvallista toimintaa?

Psykologi John Gottam on tutkinut 40 vuotta intiimejä suhteita. Hän pystyy ennustamaan avioeron toteutumisen tai avioliiton jatkumisen 90% tarkkuudella. Tämä taito perustuu ns. ”ilmestyskirjan neljän ratsastajan” tunnistamiseen… kritisointiin, puolustuskannalla oloon, yhteistyöhaluttomuuteen ja halveksuntaan. Hänen tutkimuksensa (yli 3000 paria) mukaan tuhoisinta parisuhteissa näistä neljästä ratsastajasta on halveksunta. Halveksunnan vastakohta on arvostus. Ja pienten asioiden arvostus puolestaan tuottaa suurta luottamusta.

Myös johtamisessa luottamusta rakennetaan hyvin pienissä hetkissä. Kaikessa työpaikalla tapahtuvassa vuorovaikutuksessa on tilaisuus päästä yhteyteen tai etääntyä siitä. Luottamus on pienten hetkien ja vastavuoroisen haavoittuvuuden arvostamista ajan myötä. Rohkeus taas on haavoittuvuuden tunnustamista paljastamatta liikaa asioita, jotka ovat turhan pelottavia tavallisen ihmisen käsiteltäväksi. Johtaminen onkin paljolti suuremman kollektiivisen tunnetaakan kantamista. Se ei onnistu kohtaamatta ihmisiä ja altistumalla heidän haavoittuvuudelleen. Se ei myöskään onnistu kohtaamatta itseään ja altistumalla omalle haavoittuvuudelleen. Vain aidosti rohkea johtaja pystyy tähän.

Johtaja, aliarvioitko rohkeuttasi keskustella näistä asioista? Oletko yrittänyt keskustella tiimisi kanssa peloista ja tunteista sekä puhumattomista ajatuksista? Liiketaloudellisesti olisikin erittäin hyödyllistä laskea, mitä tämä kaikki maksaa tuottavuudessa, suorituskyvyssä ja sitoutumisessa. Voisiko seuraava tuottavuusprojekti liittyäkin tähän aiheeseen?

Johtajien on työyhteisöissä joko käytettävä kohtuullinen määrä aikaa tunteiden ja pelkojen kohtaamiseen tai sitten tuhlattava kohtuuton määrä aikaa yrityksiin hallita tehotonta ja tuloksetonta käyttäytymistä. Johtaja, kun käytät omaamasi rohkeuden olla utelias löytämään työyhteisösi sanoittamattomat ja tiedostamattomat ajatukset ja tunteet, niin edellytyksesi luoda psykologisesti turvallinen työyhteisö kasvavat. Tämän tuloksena olet niiden harvojen joukossa, joiden organisaatiossa yhdistyy työn ilo ja tuottavuus.

Pelon pelottava pelko

Pelon pelottava pelko

Pelon tehtävänä on pitää ihminen hengissä. Pelko on rakentunut geeneissämme vuosituhansia. Liskoaivomme muistavat edelleen pimeässä vaanivat pedot ja muut vaaran paikat. Yhä edelleen yläkerran pimeässä vaatehuoneessa tai alakerran kellarissa vaanii jotain pelottavaa. Säikymme tiettyjä ääniä ja yllättäviä tapahtumia. Pelkäämme käärmeitä ja susia vaikkemme olisi niitä koskaan nähneetkään.

Pelkäämme kuolemaa. Kaiken loppumista. Vai pelkäämmekö enemmän siihen johtavaa tietä? Jossain lääkäripäivillä oli hyvinkin realistisesti sanottu, että ”elämä on kuolemaan johtava sairaus, joka tarttuu sukupuoliyhteydessä”. Eli lopputulos on aina selvä, kun tähän maailmaan tulemme. Vain elämän kestoaikaa ja kuoleman tapaa emme tiedä.

Pitäisikö edellisen olla pelottavaa vai lohduttavaa? Niitä uhkia, joita emme tiedä emmekä tunne, emme osaa oikein pelätäkään. Yllättäen taivaalta tipahtava meteori saattaisi olla tällainen. Emme kulje koko aikaa taivaalle katsoen, että milloin kolahtaa satojen kilojen painoinen kivi päähän. Ne tappavat uhkat, jotka sekä tiedämme että tunnemme, eivät myöskään pelota aina riittävästi. Juomme alkoholia ja poltamme tupakkaa, vaikka tiedämme ja tunnemme niiden fataalit seuraukset.

Koronavirus kuuluu uhkiin, jonka nyt tiedämme, mutta emme tunne. Kyseinen virus kylvää pelkoa läpi maailman, koska se on meille tuntematon. Nälkään kuolee joka päivä yli 25 000 ihmistä. Joka ikinen päivä! Myös likaiseen juomaveteen on tänä vuonna jo tähän mennessä kuollut yli 180 000 ihmistä (lähde: www.worldometers.info). Miksi tämä ei kauhistuta ihmiskuntaa yhtä lailla? Onko tuntemattoman uhka ihmismielelle ylivoimainen käsittää? Mitä oikeasti pelkäämme? Pelkoa itseäänkö?

Jokainen muutos alkaa murroksesta

Menneisyyden ja tulevaisuuden välillä on hyvin usein kuilu. Se erottaa vanhan ja uuden. Näitä murroksen kuiluja on ollut ihmiskunnan historiassa lukuisia. Tavanomainen ja mittavakin tuttu kuolleisuus ei pelota samalla tavalla kuin, että jokin uusi ja tuntematon saapuu näyttämölle. Nälkä ja likainen vesi ei pelota, koska ne tiedetään ja tunnetaan sekä, valitettavasti kyllä, ne eivät koske minua täällä rikkaassa maassa. Työn tai läheisen menettämisen uhka, vieraat ihmiset, tulevaisuus sekä terveyden menetys ovat kaikki suuria tuntemattomia. Ja se on pelottavaa.

Kun pelätään, niin tarvitaan rohkeutta. Sitä tarvitaan tuon pelottavan kuilun ylittämiseksi. Rohkeus auttaa jättämään vanhan taakseen. Rohkeus sietää turvattomuutta. Kuilua ylitettäessä menetetään arjen hallinta. Tulevaisuus ei ole vanhan toistoa vaan vanhan menettämistä ja kokonaan uuden luomista. Onko koronavirus tullut elämäämme kuiluksi ja muuttamaan koko ihmiskunnan elämää uuteen malliin? Pelkäämmekö enemmän muutosta kuin koronaa? Sallimmeko kuilun ylittämisen aikana hallinnan tunteesta luopumisen ja kokonaan uuden vastaanottamisen?

Rakkaus elämää kohtaan on aina läsnä

Elämää ei ole menneisyydessä tai tulevaisuudessa. Se on vain tässä ja nyt. Eilinen elämä oli eilen ja huominen elämä on huomenna. Tänään olemme ylittämässä kuilua ja se on elämää tänään. Voimme rakastaa myös silloin, kun pelkäämme muutosta. Voimme rakastaa läheisiämme ja kaikkea sitä, mitä meillä on. Pelolla on paikka silloin, kun tunnistamme elämäämme kohdistuvia uhkia. Sekä rakkaus että pelko ovat aina läsnä. Kysymys on siitä, että mihin kiinnitämme huomiomme. Ruokimmeko rakkautta vai syötämmekö pelkoa?

Läsnäolo on kontrollin menettämistä tähän hetkeen. Kontrollin menettäminen on rohkeutta. Silloin ollaan avuttomia ja haavoittuvia. Läsnäolo on elämistä siinä missä oikeasti olen. Hyväksyn, etten hallitse kaikkea. Luovun siitä illuusiosta ja nautin siitä, mikä on totta nyt. Suurimmatkin kuilut loppuvat joskus. Nautitaan siitä, että edessä on tiedossa jotain sellaista, mistä emme tiedä. Olisikohan siinä tuntemattoman löytämisessä juuri se kuuluisa elämän tarkoitus?

Akku loppuu…

Akku loppuu…

Näin pitkien vapaiden jälkeen kysellään usein, että ”onko akut nyt ladattu?”. Nykyajan kodit ovat pullollaan kyseisiä virtalähteitä ja jokainen lapsikin ymmärtää hyvin, mitä tapahtuu, jos akku ei ole ladattuna. Koneiden ja laitteiden käynnissä pitäminen on hyvin keskeinen tehtävä, jotta saat tärkeitä ja ei niin tärkeitä asioita hoidettua.

Mutta miten on ihmisen oman akun tilanne? Kuinka se saadaan ladattua? Mikä ero on sillä, ettei vain kuluta lisää inhimillistä akkua verrattuna siihen, että oikeasti lataa lisää henkilökohtaista käyttövoimaa?

Masennus tulee menneestä ja ahdistus tulevasta

Mielenterveyden häiriöt nousivat vuonna 2018 yleisimmäksi sairauspäivärahan syyksi. Masennus oli näistä syistä suurin ryhmä. Noin 3500 ihmistä joutui sen takia eläkkeelle… se on 70 henkilöä viikossa ja 10 henkilöä jokaisena viikonpäivänä! Tämä on kestämätön taakka niin yritykselle kuin yhteiskunnallekin… ja etenkin masentuneelle itselleen.

Syitä ja seurauksia on varmasti hyvä pohtia. Kuinka yksilötason ongelmaa voidaan tukea työpaikoilla? Millä keinoilla yhteiskunta saisi tämän todella huolestuttavan kehityksen muuttumaan? Yleisin ja helpoin keinohan on jo monessa muussa aikaisemmassakin sairaudessa ollut keino – sairausloma ja lääkitys. Oli sitten kyse verisuonitaudeista, alkoholista tai ylipainosta, on ajan mittaan luotu monia ennaltaehkäiseviä toimenpiteitä, ettei kyseisiin ongelmiin jouduttaisi. Millainen tulevaisuus on mielenterveyden sairauksien proaktiivisilla toimilla?

Lähtökohtaisesti masennuksessa kärsitään oman elämän historiassa tapahtuneista vastoinkäymisistä. Kulttuurissamme on paljon puhumattomuutta, yksin selviämistä ja katkeruutta. Ahdistus syntyy taas enemmän siitä, kuinka ajattelemme tulevaisuuttamme. Millaisia odotuksia sille asetamme ja murheita sen suhteen kannamme. Vertailu muihin ja omaan riittävyyteen nousee pinnalle mm. häpeän muodossa.

Mitä sinä teet, kun henkinen tai fyysinen akkusi loppuu? Löytyykö oikea virtalähde ja mitä laturia käytät?

Yhteisöllistä johtamista ja todellisiin syihin paneutumista tarvitaan

Nykymaailmassa tieto jaetaan välittömästi kaikkialle. Ihminen altistuu jatkuvasti eksponentiaalisesti kasvavalle informaatiolle. Vastaanottokyky on jäänyt jälkeen jo aikoja sitten. Silti me sinnikkäästi yritämme muistaa, omaksua ja ymmärtää kaiken. Ja, jos emme pysty, koemme itsemme riittämättömiksi. Työpaikoilla tämä koskee kaikkia työtehtäviä.

Kuinka hyvin olemme alkaneet hyväksyä sitä, että emme pysty omaksumaan kaikkea? Entä miten valikoimme itsellemme olennaisen tiedon informaatiotulvasta? Kympin oppilas ei ole enää se, joka muistaa kaiken. Kympin oppilas on nykyään se henkilö, joka löytää olennaisen eikä stressaa lopuista. Hän myös hyväksyy sen, ettei ole täydellinen vaan voi ihan hyvin vaikka menneisyydessä on ollut vastoinkäymisiä ja tulevaisuuden kaikki toiveet eivät tule toteutumaan.

Tällainen henkilö on levollinen vaikka ympärillä kuohuu. Hän keskittyy olennaiseen ja saa siksi tuloksia aikaan. Kympin oppilas ei osallistu jokaiseen palaveriin, johon hänet varmuuden vuoksi kutsutaan. Hän ohjautuu itsestä käsin ja tuottaa työnantajalle juuri ne tulokset, mitkä on toivottukin. Hän todennäköisesti suoriutuu tehtävistään lyhyemmässä ajassa ja palkitsee itsensä siksi kiireettömyydellä. Tehokas ei käytä aikaa liikaa, koska hän tietää, että tehokkuus lasketaan matemaattisestikin kaavalla… työn määrä jaettuna siihen käytetyllä ajalla.

Johtamiskulttuuri on työpaikan virtalähde

Ensimmäisten sähkölaitteiden keksimisestä on vielä tuskin 200 vuotta. Akkujen historia on vielä lyhyempi. Ihminen sen sijaan on ollut ”akkunsa” kanssa täällä jopa 2,5 miljoonaa vuotta. Vielä taannoisessa agraarikulttuurissa ihminen ei voinut kuluttaa akkuaan määräänsä enempää. Elämä oli tässä ja nyt eikä tiedetty paljoakaan muusta maailmasta. Töitä tehtiin inhimillinen määrä ja välillä tankattiin perunaa ja ruisleipää. Kun teollistuminen ja automaatio lisääntyi, niin työn määrälle ei ollutkaan enää ylärajaa. Kvartaali toisen jälkeen pitää olla enemmän tulosta alimman viivan alla. Pelkkä työnilo ja positiivinen kassavirta ei riitä. Ekonomian kilpajuoksu ei tunne rajoja.

Ihminen tämän kaiken keskellä sen sijaan on rajallinen. Jokainen meistä on sen rajan jossain kohtaa tuntenut… nimenomaan tuntenut. Osaammeko johtamistyössä ymmärtää myös toisten ainutlaatuisia rajoja ja tuntemuksia. Niitä jaksamisen taitekohtia, joita myös muu elämä kuormittaa. Kuinka työpaikan kulttuurissa tuetaan aivan jokaista sen jäsentä, jotta kukaan ei uupuisi? Saammeko vertaistukea ja ymmärrystä näihin asioihin? Kuinka moni työnantaja tarjoaa henkilöstölleen matalan kynnyksen terapeuttista tukea?

Työhyvinvointia on edistetty monilla työpaikoilla hyvin tuloksin. On myös paljon yrityksiä, joissa koko aihe on tuntematon. Yhteiskunnan muuttuessa myös ihmisten oireilu muuttuu. Hyvän työnantajan tunnistaa jatkossa siitä, että se ymmärtää jokaisen avainpelaajansa henkilökohtaiset tarpeet ja panostaa niihin. Heikoin lenkkikin on yksi meistä… ja joskus se voit olla sinä!

Syyllinen tahtomattaan

Syyllinen tahtomattaan

Yleisesti ajateltuna syyllisyys tarkoittaa väärin tekemisen tunnetta. Ihminen kokee tietoisuutta, että on tehnyt jotain väärää tai rikkonut lupauksen. Syyllisyydentunnetta voidaan myös manipuloida toisten toimesta. Tällöin mm. paheksumalla tai syyllistämällä saadaan toinen ihminen tuntemaan syyllisyyttä kaikkeen hänestä väitettyyn.

On tervettä kokea syyllisyyttä, kun on tehnyt väärin. Tunnustamalla teko, joka aiheuttaa syyllisyyttä, helpottaa oloa. On myös tärkeää erottaa syyllisyys häpeästä. Jälkimmäinen kohdistuu ihmiseen eikä tekoon. Häpeä tuomitsee ihmisen vääräksi tai riittämättömäksi.

Mitäs sitten, jos syyllisyys on paikalla koko ajan? Mistä johtuu, että koemme lähtökohtaista syyllisyyttä lähes kaikesta?  

Syntynyt syylliseksi

Olemme saaneet geeniperintönä fyysisten ominaisuuksien lisäksi henkisiäkin. Sodan läheisyys vaikuttaa meidän monien tunnetaakkaan. On hyvin tavallista, että sodassa henkiin jäänyt esi-isämme kantoi selviytymisestään syyllisyyttä. Tämä kasvatuksellinen käyttäytymistapa tai jopa geenimuisti jatkaa matkaansa sukupolvelta toiselle… ellemme tunnista ja pyri käsittelemään sitä.

Kun jokin henkinen ominaisuutemme on ollut meillä alusta asti, on sitä vaikea erottaa minuudesta. On tärkeää oppia tunnistamaan liiallisen syyllisyyden tunnusmerkkejä. Riittämättömyyttä, häpeää, arvottomuutta yms. persoonaan iskostuneita tunteita. Luopumalla ylivastuullisuudesta täydellisyyden tavoittelusta sekä olemalla armollinen itselleen ja muille. Erottamalla toisistaan teot ja tunteet. Alkamalla olemaan myötätuntoisesti itsensä puolella.

Kasvanut syylliseksi

Hyvin usein syyllisyyteen kasvetaan. Omassa kasvuympäristössä voi olla aikuisia, jotka eivät pysty käsittelemään omia tunteitaan, vaan siirtävät niitä eteenpäin. Lapsi kuulee olevansa vääränlainen tai tekevänsä väärin. Sukupolvelta toiselle olemme kiinnostuneet vääristä asioista. Kun nykynuori haluaa surffata internetissä television sijaan, niin se leimataan vääräksi. Aikaisemmin televisio oli kirjaan verrattuna pahasta. Sitä edellinen sukupolvi leimasi kirjan peltotöiden viholliseksi. Jos koemme koko ajan riittämättömyyden ja huonouden kommentteja ympäriltämme, alamme uskoa niihin. Jos joku on aina oikeassa, muiden pitää olla aina väärässä.

Ajatuksissamme vertaamme itseämme toisiin ja joihinkin kirjoitettuihin tai kirjoittamattomiin uskomuksiin. Nostamme riman niin korkealle, että emme pysty edes pudottamaan sitä. Ja sitten koemme syyllisyyttä siitä. Kuuntelemme jatkuvasti läsnä olevaa syyllisyyttä, joka vaatii meitä olemaan huolehtivaisempi, tarkempi, nopeampi, parempi jne. Murehdimme mitä teimme tai mitä emme tehneet.

Myös opitusta syyllisyydestä pääsee irti tunnistamalla ja hyväksymällä. Tunne on aina totta ja sen aiheuttaa usein jokin toteutumaton tarve. Paneutumalla syyllisyyden syytekijöihin joko yksin tai vuorovaikutuksessa, voi alkaa pikkuhiljaa oppimaan myötätuntoa ja armollisuutta itseä kohtaan. Kantamalla vastuu vain omasta tekemisestä ja irrottautumalla muiden syyllisyystaakasta, rajaamme vastuun itsemme kokoiseksi.

Syyllinen esiin

Jos joudumme kokemaan syyllisyyttä toisten pahasta olosta, voimavaramme ovat vaarassa. Työpaikoilla kohdataan paljon tilanteita, joissa syyllisen löytäminen on ensisijaista. Tämä luo turvattomuutta ja sitä kautta menetetään luovuutta. Emme uskalla ottaa riskejä ja syitä tähänkin aletaan etsiä toisista. Tällaiset työpaikat ovat ilmapiiriltään todella paineisia ja ihmiset alkavat uupua tämän ”näkymättömän voiman” vaikutuksesta. Sen sijaan avoimet ja ihmisiin uskovat organisaatiot löytävät syyt syyllisten sijaan. Ne parantavat toimintaansa ja pärjäävät hyvin. Ihmiset kaiken toiminnan keskiössä nauttivat ja antavat parastaan.

On erityisen tärkeää, sekä henkilökohtaisella että kollektiivisella tasolla, erottaa tekojen syyllisyys persoonan syyllisyydestä. Hyvässä johtamisessa tämä korostuu terveinä rajoina ja inhimillisenä huomioimisena. Esimiehet eivät voi kaataa omaa syyllisyystaakkaansa toisten päälle… niin kuin eivät ketkään muutkaan. Oli syyllisyytemme perittyä, opittua tai ansaittua, niin sitä pitää käsitellä silkkihansikkain. Kun siitä saa otteen, niin sitten se napataan pihteihin ja ohjataan ulko-ovelle. Kutsumattomia vieraita ei näissä juhlissa tahdota kestitä! n>

Käyttäydymme tunteita

Käyttäydymme tunteita

”Mitä v….a tuo taas tekee”, tiuskaisee yksi. ”Haluan nyt olla vaan yksin”, sanoo toinen. Kolmas nauraa ja riemuitsee sydämensä pohjasta. Neljäs kihisee ärtymyksestä… jne.

Nämä kaikki ovat varsin tuttuja reaktioita ihmisten arjessa. Syvältä sisimmästä kumpuava tunne muuttuu jonkinlaiseksi toiminnaksi. Useimmiten salamannopeasti ja ilman sen pidempää harkinta-aikaa. Seuraamukset ovat moninaisia, eivätkä aina suotuisia. Pahimmassa tapauksessa räjähtävä tunne muuttuu räjähtäväksi toiminnaksi esim. väkivallan muodossa.

Onko mitään tehtävissä, että ikäviltä seuraamuksilta vältyttäisi? Pystyisimmekö kontrolloimaan käyttäytymistämme silloin, kun suuret tunteet pääsevät irti? Tunteita sinällään ei saa pakahduttaa eikä sulkea. Niiden kuuluukin tulla pois kehosta. Kaikki tunnelasti on nimensä mukaisesti painona mukana ja se näkyy itse kunkin olemuksessa.

 

Tunteiden kohtaaminen rauhoittaa

Olemme kasvumme aikana oppineet tapoja näyttää tunteita. Äiti on voinut raivota ja isä mököttää. Koulukaveri heitellyt tavaroita ja naapuri lähtenyt useaksi päiväksi ryyppäämään. Kun tunteiden purkamiseen käytettävä keinovalikoima on puutteellinen tai haitallinen, niin pitää löytää parempia tapoja. Koska ne huonotkin on joskus opittu, niin miksei vähän parempiakin voisi oppia.

Kun seuraavan kerran ärsytys meinaa kiehua yli äyräiden, niin voisiko ihmisen ohjausjärjestelmä siinä kohtaa ottaa käyttöönsä jonkun uuden tavan ilmaista tunteita? Päivitetään tältä osin käyttöjärjestelmää ja kokeillaan vaikka metsälle karjuntaa tai itselle peilin kautta irvistelyä. Kun taas välillä keho kihisee onnesta ja ilosta, niin sen sijaan, että toteutetaan mantraa ”kell’ onni on, se onnen kätkeköön”, niin hypitään riemusta ja kerrotaan koko maailmalle tätä ilouutista. Vailla huolen häivää siitä, että mitä muut ajattelevat. Ja voihan käydä niinkin, että siihen iloosi tarttuu muutama ohikulkijakin.

Kun tunteet kohdataan ja parhaimmillaan niiden alkuperää selvitetään, tunne muuttuu tutuksi… sinun parhaaksi kaveriksi. Tunne voi olla välillä ikävä ja välillä onnellinen, mutta oikeasti tuttu tunne on turvallinen. Se ei säikäytä sinua toimimaan hallitsemattomasti. Sinä tiedät sen läsnäolon ja annat sen purkautua haluamallasi tavalla. Otat tunteesi käyttöön hyödyksesi, etkä anna päinvastoin tunteesi käyttää sinua haitallisesti.

 

Itsensä parantamista maailman parantamisen sijaan

Moni haluaa parantaa maailmaa, mutta harva itseänsä. Me korjaamme, fiksaamme, kehitämme, uudistamme ja luomme koko ajan uutta itsemme ulkopuolella. Yritämme sitä kautta tehdä maailmaa, jossa elämme, paremmaksi. Yritämme muuttaa toisen ihmisen käyttäytymistä. Vaadimme toisilta muuttumista, jotta meillä olisi parempi olla. Jopa yhteiskunnan tasolla kuvitellaan ulkoisten olosuhteiden tuovan yksilölle onnen ja autuuden.

Kenenkään muun ihmisen muuttaminen ei ole mahdollista kuin itsensä. On niin helppo syyllistää, tuomita ja vastustaa kaikkea, mikä herättää meissä tunteita. Kun alamme ymmärtää omia tunteita ja omaa sisäistä maailmaamme, niin alamme olla myötätuntoisia ja hyväksyviä toistenkin ihmisten keskeneräisyydelle ja ainutlaatuisuudelle.

Hyvä ihminen ei ole jonkin ihmisten keksimän mittariston mukainen täydellinen olento. Hyvä ihminen tiedostaa itsessään olevat inhimilliset puutteet ja vahvuudet. Näin ulkoisten impulssien aiheuttamat tunnereaktiot saavat aikaan armollisuuden ja hyväksynnän avulla parempia tapoja tulla ulos. Käyttäytymisemme muuttuu ja yhtään tunnetta ei tarvitse pantata sisällensä. Tämä kehitys jopa rohkaisee uusien, syvempien tunteiden esille tuloa.

Tunteiden suursiivous ja inventaario on paikallaan aika ajoin, ja varsinkin silloin, kun oma käyttäytyminen aiheuttaa liikaa jälkipyykkiä! Kuinka sinä haluaisit käyttäytyä tunteitasi?

 

Johtajan paras kaveri

Johtajan paras kaveri

fab-lentz-303545-unsplash

Ihmisen luontainen tarve on olla yhteydessä toiseen. Perheenjäsenenä, joukkuetoverina, parisuhteessa, ystävänä jne. Erilaiset yhteisöt nivoutuvat toisiinsa yhteyden kautta. Ne saavat siitä myös erinomaisuuden voimansa sekä menestymisen valttikortit. Kaikissa joukkuepeleissä yhteistyö on yksilöosaamista tärkeämpi ominaisuus. Tarvitseeko myös organisaation johtaja yhteyden? Mitä yhteyksiä esimies kaiken kaikkiaan tarvitsee? Voiko johtajalla olla parasta kaveria?

Yksinäisyyden musertama selviytyjä

Johtamistyö lankeaa useimmiten ahkeralle, tunnolliselle, vastuulliselle ja aikaisemmassa työssään onnistuneelle henkilölle. Monesti taustalla on myynnin tai taloushallinnon aikaansaannoksia. Mitä enemmän työn sisältö on yleisjohtamista, sitä vähemmän aikaisemmasta kokemuksesta on suoraa hyötyä. Se voi jopa haitata uuden tehtävän hoitamista, jos ajattelumallia ohjaa historiassa opitut johtamislogiikat yksittäisessä funktiossa.

Kun johtajan päälle kaatuu lukematon määrä ristiriitaisia odotuksia ja vaatimuksia, on oman työn hallinnantunne heikoilla. Olen kuullut monelta toimitusjohtajalta ja muulta yleisjohtajalta, että olo on kuin ”sekatavarakauppiaalla”. Kaikki se osaaminen, jonka varassa ennen sai aikaan hyviä tuloksia, onkin usein vain murto-osa siitä työstä, mitä pitäisi nyt, heti ja tässä osata. Tästä seuraa usein pitkiä ja yksinäisiä tunteja työajan jälkeen toimistolla, saunan terassilla tai lähipubin baaritiskillä, miettien omaa selviytymistarinaansa tästä eteenpäin.

Mitä tekee johtajan paras kaveri

Millainen on sinun paras kaverisi? Onko hän tavoitettavissa aina, kun tarvitaan? Ymmärtää sinun haasteitasi ja päämääriäsi. Reagoi objektiivisesti näkemyksiisi ja uskaltaa kyseenalaistaa. On ihmisenä sinun puolellasi, muttei aina samaa mieltä. Toimii ajatustesi palloseinänä, kun pohdit seuraavia ratkaisuja. Tunnistitko joitain ominaisuuksia kavereistasi? Onko sinulla johtajana tällaista kaveria?

Johtajan parhaan kaverin tulee ymmärtää johtamisen funktiota. Se ei ole sama asia kuin esim. tuotannon, myynnin tai logistiikan funktio. Jokaisen johtajan tulee käsittää strategian jalkauttamisen tarpeet omassa organisaatiossa. Mitä se tarkoittaa milläkin organisaatiotasolla? Mitä esimies- ja henkilöstötaitoja tarvitaan strategisten päämäärien toteuttamiseksi? Kuinka mitataan, kannustetaan ja annetaan palautetta? Mistä psykologisista asioista syntyy menestyksen avaimet? Kuinka minä johtajana jaksan ja kuinka tunnen itseni? Mitä johtaminen merkitsee minulle?

Kysymyksiä johtamistyöhön voisi luetella lähes loputtomasti. Ja tätähän johtamisen sparraaminen paljon onkin. Kysymistä, kysymistä ja vielä kerran kysymistä. Usein vastaukset ovat jo olemassa organisaatiossa. Ne pitäisi vaan löytää sieltä. Johtajan paras kaveri on aidosti kiinnostunut etsimään, kysymään ja löytämään merkityksellisiä menestymisen kulmakiviä. Joskus ne löytyvät prosesseista, joskus esimiestyöstä. Joskus yhteispelistä, joskus motivaatiotekijöistä.

Usein on hyvin vaikeaa etukäteen tietää, mikä on organisaation ongelma. Tiedetään vain, että asiat eivät toimi tai ihmisillä on huono olla. Toiminta takkuaa ja tulos ei kehity halutusti. Vaivaa on vaikea korjata, jos syytä ei tiedetä. Jos ainoa työkalu on vasara, niin kaikki ongelmat näyttävät nauloilta. Se kuitenkin tiedetään, että ratkaisutarpeet varmasti odottavat johtajan pöydällä. Pitäisikö kilauttaa kaverille… sille johtajan parhaalle!

Itsetuntemusryhmä Tampereella 23.10.-20.11.

Itsetuntemusryhmä Tampereella 23.10.-20.11.

HUOMIO TAMPERE!

”Lähimpiä vuorovaikutussuhteitamme tutkimalla voimme lisätä itsetuntemustamme ja mahdollistaa sitä kautta myös omien voimavarojemme parempaa riittävyyttä.”

Ohjaan yhdessä Ihminen tavattavissa Mentor -opiskelijakollegani Marjo Juutilaisen kanssa itsetuntemusryhmän Tampereella 23.10.-20.11. välisenä aikana. Oheisessa ilmoituksessa lisää asiasta.

Tervetuloa ja vinkkaa myös ystävällesi!

Itsetuntemusryhmä